Niinpä, sitä ei voi kun kysyä.
Mitä tapahtuu?
Oon tässä nyt pari päivää pohtinu parin vuoden takasia juttuja, varsinkin kavereita ja sitä, kuinka niitä ei tosiaankaan enää nää ja sitä, kuinka jotkut on vaan kylmästi laittanut välit poikki.
Vastauksena ainakin ekaan pohdintaan, että miksei niitä yläasteen kavereita nää on se, että mitään ei kertakaikkiaan tapahdu. Sit jos olis tapahtuakseen, niin oletan, että toisella osapuolella ei sitten ole aikaa. Typerää olettaa näin, mutta sen verran oon kuitenkin perillä mitä nyt yläasteen jälkeen on tapahtunut ja mihin ihmeeseen ne ihmiset suurinpiirtein on liihottanu.
Toiseen pohdintaan en osaa sanoa mitään. Tietysti omasta mielestä en oo ansainnu yhtäkkistä välit poikki- meininkiä, mutta koska en oo saanut vielä tähän päivään mennessä kunnon selitystä, oletan jälleen, että oli kai mussakin jotain vikaa.
Jälkiviisaana ajattelen, että olis pitäny pitää tiiviimmin yhtä yläastekavereiden kanssa, kun lähdettiin yläasteelta ja olis pitäny ehkä olla vähän enemmän kaverimaisempi (eli toisinsanoen ei niin vahingonilonen. Esimerkiksi nauroin räkäsesti jos joku veti lipat pakkasilla) niitä kohtaan, jotka on nyt mut taakseen jättänyt. Mutta toisaalta - jos ne kerran on lähtenyt mun elämästä, oliko ne tosiaan ystäviä?
Mua on myös pohdituttanut mun entiset parisuhteet. Varsinkin ne, joissa on vielä käsittelemättömiä asioita.
En kertakaikkiaan vieläkään ymmärrä, kuinka omia virheitä ei voi myöntää. Se tuntuu joillekkin niin ylitsepääsemättömän vaikeelta.
Voin toki samaistua itse samaan kastiin, ainakin joskus. Ehkä me kaikki voidaan samaistua.
Ei sillä, että mua enää harmittaisi suhteiden päättyminen, tai se, että olisin ''tuhlannut aikaani'' kyseisiin ihmisiin. Kyse ei koskaan ole ajan tuhlauksesta.
Tietysti sitä ajatteli niin heti eron jälkeen, luonnollisesti. Jälkikäteen oon alkanut ymmärtämään, että kyllä niihin suhteisiin on paljon hyvääkin liittynyt. Eihän muuten oltaisi oltu yhdessä? Eihän?
Sehän vasta ajan tuhlausta olis, jos viettäis aikaa sellaisen ihmisen kanssa, josta ei pidä ja seurana oleminen tuntuu pakkopullalta. Näin ei ole oikeastaan mun kohdalla koskaan ollut - paitsi suhteiden loppupuolella.
Mun edellinen suhdehan kuoli kasaan, kun matkustaminen toiselle paikkakunnalle alko tuntua pakkopullalle. Kyllä - valitettavasti mies ei koskaan vaivautunut (paitsi kerran) saapumaan mun luokse Espooseen.
Ei se siltikään ollut ajantuhlausta.
Yhden exän kanssa mä olen edelleen väleissä. Tuntuu niin paljon helpommalle olla kavereita. Edelleen harmittaa se, että seurusteltiin, vaikka ihanaahan sekin oli sen hetken, mitä se kesti.
Se harmittaa vielä enemmän, että kuinka paljon aikaa MÄ tuhlasin vihan pitoon. Vuosi. Kokonainen vuosi suurta vihaa. Vihalle ei koskaan pitäis antaa sijaa ihmisessä. Se on ruma tunne.
Aikaa ei koskaan tuhlata toisen ihmisen kanssa, jos sen ihmisen kanssa ees pieni hetki tuntuu hyvälle. Aikaa tuhlataan typeriin tunteisiin, joita ei pitäisi edes tuntea. Viha, kateus, ahneus...
Rumia tunteita, mutta silti niin välttämättömiä.
