Jepsis jee.

Voihan video. Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt lähes vuosi ja nyt nappaan itteeni niskasta kiinni.

Hyvä Camsu.

 

 

Tän pitkän hiljaiselon aikana on tapahnu vaikka mitä! Kasvoin erilleni Tampereen rakkaasta, yritin elää sinkkuna, vanhemmat kävi hermoon (ja savusti mut ulos kämpästä), punkkasin työkaverilla puoltoista kuukautta, taidettiin siinä rakastua (kyllä, kyseessä on silti mies), muutettiin virallisesti yhteen ja otettiin kaksi kesäkissaa (no ei sentään, hoitokissoja).

 

 

Se oli pikatiivistys.

 

Oon nyt mun avomiehen kautta tutustunut mahtaviin ihmisiin, saanut uusia harrastuksia (mut pysytään kuitenkin vielä tietokoneen parissa. Dota 2 ♥). Harmittaa hieman, että vietän enemmän aikaa näiden uusien tuttavuuksien kanssa, omat vanhat kaverit on jääny taka-alalle. Toisaalta syynä voi olla se, että kun nyt ollaan vähin äänin jokainen lähdetty itsenäistymään ja oikeestaan kaikki ollaan muutettu pois kotoota, on se oman arjen löytäminen ollu ykkös prioriteetti.

 

Avomiehen kanssa ollaan tosiaan samassa työpaikassa. Tavattiin siis jo vuosi sitten, kun astelin tälle mäelle työharjotteluun. Jälkikäteen puhuttiin, että mies piti mua yhdentekevänä opiskelijana ja myöhemmin sitten vaan sijaisena. Kuitenkin juttu lähti luistamaan ja tadaa.

 

Nyt oon aktiivisesti yrittänyt saada työpaikkaa jostain muualta. Työhakemukset on lähteny pääsääntöisesti päiväkoteihin ja kouluihin. Ollaan vakaasti sitä mieltä, että ei me voida olla samassa duunissa ja asuu saman katon alla.

 

Mun vanhemmathan on ollu samassa työpaikassa kai pari vuosikymmentä. Heillä se sujuu, koska ovat ruokakaupassa töissä ja heillä on täysin eri vastuualueet. Sosiaali- ja terveysalalla ei valitettavasti oo tälläsiä mahdollisuuksia. Nyt oon kuitenkin saanut olla toisella osastolla/talossa/mitenkä sen sitten haluaa ottaa. Ei tää silti tee kauheen hyvää.

 

Kissoja tosiaan on ollut hoidossa. Nyt on kuitenkin tultu siihen tulokseen, että ei me voida enää niitä pitää. Kun otettiin kissat hoitoon, ei kummallakaan (mulla ja mun avomiehellä) ollu mitään käsitystä siitä, että kuinka paljon kissa lopulta vaatii. Ollaan viihdytetty toinen toisiamme niin hyvin kun osataan ja pystytään, mutta vuorotyöläisenä menetetyt yöunet on ihan hirveetä. Ja varsinkin kun on herkkäuninen.

 

Meitä on siis viihdyttänyt tämmöiset kissakaverukset:

 

 

Meidän talouden nuorin on vielä hetken 2-vuotias kissaneiti Mölö. Kyllä, Mölö.

Mölö on energinen, eikä oo viihtynyt sylissä. Hirvee vauhti päällä kokoajan. Mölöllä on ikävä tapa pudotella tavaroita lattialle ja varsinkin öisin. Kaikkien tavaroiden pitäs olla aina poissa kissan ulottuvilta.

 

Sitten meillä on...

 

Suloinen nappisilmä, 9-vuotias Khätti. Khätti on hellyydenkipee otus, joka haluu aina just sillon makkariin, kun sinne ei saa mennä. Khätti osaa avata ovia.

Khätillä on ollut paha tapa raaputtaa ovea yöllä, joskus kello 3-5 välillä. Se on ehkä suurin syy, miksi näistä on nyt ikävä kyllä ''päästävä eroon''.

 

Tässä muutaman kuukauden aikana tähän kaksikkoon on kerenny kiintyä, mutta meillä alkaa olla kaikki eväät käytettynä näiden kahden kanssa.

Onneksi serkku (joiden kissoja nää on), lupas etsiä uuden sijoituspaikan.

 

Kissat on kivoja, mutta valitettavasti ne ei ihan meidän elämään sovi.