Yksinäisyys.

Keskusteltiin aika harvinaisen syvällisiä eilen avomiehen kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Puhuttiin yksinäisyydestä.

Nyt tässä työttömänä mulla olis jälleen aikaa tavata mun kavereita, mutta jotenkin mä en osaa nauttia enää omasta ajasta. Oon huomannu, että kun avomies lähtee vaikka iltavuoroon, en saa mitään aikaseks kotona. Saatan makaa sängyssä koko päivän ja vaan odottaa, että kello tikittäisi eteenpäin.

Moni tässä vaiheessa ehkä totee, että oon läheisriippuvainen. EI - mä pelkään yksinäisyyttä enemmän, kuin mitään muuta.

Mut on niin monta kertaa jätetty yksin, ihan päiväkodista asti.

Ekalla luokalla mun naapurissa asui kaksi tyttöä, joiden kanssa olis ollu kiva kävellä kouluun. Ei kuitenkaan onnistunu. Mä kävelin joka päivä koulumatkani mun äidin kanssa, ilman poikkeuksia. Kukaan ei halunnu kävellä mun kanssa koulusta kotiin, isä kävi hakemassa mut iltapäivä kerhosta. Paitsi kerran. Sen kerran mä väänsin itkua ja jokainen askel tuntu niin vaikeelta. Näin edessä vaan mun luokkakaverin, joka asu kaikenlisäks samalla suunnalla kun minä.

Avomies kysy eilen, että kuinka pystyin sitten vanhempien luona asuessa olemaan yksin. Vastaus oli helppo: tiesin, että vanhemmat tulee kotiin iltapäivällä. Tai ainakin toinen tuli. Ei välttämättä vaihdettu mitään kuulumisia keskenämme, kunhan vaan moikattiin ja vanhemmat samalla ''kuittas'', että ovat tulleet kotiin.

Samalla pohdin, että kuinka mä olin pystynyt olemaan yksin kotona esimerkiksi kesällä 2013. En mä koskaan kenellekkään väittäny, että se helppoa oli. Sillä mä pyysinkin paljon kavereita kylään, kun en halunnu olla yksin. Jos kaverit ei päässy tulemaan mun luo, mä yritin järjestää itteni heidän luo. Tästä esimerkkinä kesän 2013 miitti.

Mun avomies taas kertoi tottuneensa yksinäisyyteen ja ihan oma-aika ei oo minkäänlainen ongelma, päinvastoin.

 Tietysti useamman vuoden ''yksinäisyys'' opettaa nauttimaan siitä omasta ajasta. 

Mä en kuitenkaan koskaan oo ollut täysin yksin, vaikka siltä on tuntunut. Oon ollut yksin, vaikken oo ollu yksin. Aina on joku ollut läsnä, mutta oonko välttämättä merkinnyt mitään sille jollekkin, en tiedä.

Oma-aika on jokaiselle tärkeetä, mutta jos se tuntuu pelkältä kidutukselta, ehkä hitaalta kuolemalta? en oikeen osaa kuvailla miltä yksinäisyys musta tuntuu, mut noilla sanoilla pääsee aika lähelle.

Miten yksinäisyys voikaan tuntua niin pelottavalle? Tiedän, ettei se ihminen oo lähdössä siitä vierestä kauas, jos jonnekki on menossa. Ei se ole lähdössä lopullisesti pois. SILTI mä vaan pelkään niin paljon, tunnen itteni epävarmaksi ihmisenä. En niinkään parisuhteesta epävarma, vaan nimenomaan itsestäni.